Kommenttejanne odotellessa

Suurelle osalle työväestöstämme työ on vain välttämätön pakko, johon mennään lainojen, kunnian tai minkä tahansa muun syyn takia, mutta harvemmin vain omasta halusta. Jos laskee keskiverto suomalaisen työssäkäyvän henkilön lainat ja muut kulut yhteen on helppo huomata, kuinka pakotettu työntekoon henkilö on. Henkilön haaveet siirtyvät oman elämän unelmien tavoittelusta perheen elättämiseen, lainojen takaisin maksuun ja jonkinlaiseen uraan. Henkilö alkaa elämään jollekulle toiselle, kuten lapselleen. Motivoiden itseään sillä, että jonkin toisen elämä tulee paremmaksi keskiverto henkilön tekemisten ansiosta. Todellisuudessa henkilö pettää itseään, eikä näe oman elämänsä valumista hukkaan. Henkilö alkaa selittelemään asioita itselleen ja kehittämään työnteon vastapainoksi jotain aikaa tappavia harrastuksia, joiden perimmäinen tarkoitus on vain saada henkilön ajatukset pois arjesta. Nykyisen taloudellisen tilanteen ajautuminen yhä huonompaan suuntaan aiheuttaa paineita. Jos vielä otetaan huomioon esimerkiksi lainojen korot ja työpaikkojen ulkoistaminen ollaan pian tilanteessa, jossa sille rakkaalle jälkikasvulle ei ole enää paljon mitään annettavaa.

Suomen hallituksen (muiden hallitusten ohella) on tuottoisinta saada mahdollisimman paljon irti työväestöstään. Siksi meillä Suomessakin ollaan huolissaan suurten ikäluokkien siirtymisestä eläkkeelle, joka on jo nyt alkanut (vanhuksia on Suomessa nuoria enemmän). Työikäinen väestö ja työpaikat eivät kuitenkaan kohtaa, kun työpaikat siirtyvät kasvukeskuksiimme – puhutaan maaseutujen autioitumisesta. Ratkaisuja tähän ongelmaan ei ole tarjottu, joten raja kaupunkilaisten ja maalaisten välillä kasvaa. Siinä missä ennen saattoi työskennellä kotipaikkakunnallaan, joutuu/haluaa tämänpäivän ihminen muuttamaan työnperässä vieraaseen kaupunkiin. Tämän seurauksena voi rikkoontua perhesiteet. Kyseistä asiaa sivuutettiin, kun huomattiin kansanedustajien asuvan eri paikkakunnalla. Toisin sanoen saaden näin taloudellista korvausta esimerkiksi työmatkoista. Kansanedustajien kohdalla tilanteen tekee helpommaksi halukkuus, koska kansanedustajalla on varaa muuttaa tai olla muuttamatta työn perässä etelä-Suomeen. Näin ei ole tavallisen kansalaisen tilanne. Tavallinen kansalainen joutuu lähtemään kotipaikkakunnaltaan työnperässä toiselle paikkakunnalle. Toki tavallinen kansalainenkin saa siitä esimerkiksi matkakorvausta, mutta joutuu samalla kuluttamaan aikansa perheen sijaan työmatkoihin.

Mitä näistä esittämistäni asioista voisi sitten päätellä? Sen, ettei työnteko kannata, eikä tilannetta helpota uutisissa nähtävät optio-ohjelmat ja toimitusjohtajien suuret palkat. Palkkojen ja muiden etuuksien suora rinnastaminen antaa populistiselle näkökannalle jalansijaa. Mustavalkoisen ajattelun takana on usein myös väärien tietojen antamia mielikuvia ja suppean näköalan aiheuttamaa ymmärryksen puutetta. Siinä missä talonmies kokee tekevänsä enemmän ja tärkeämpää työtä saamatta kelvollista korvautta, ei talonmies huomaa minkalaisissa mittasuhteissa ”isossa maailmassa” pelataan. Tähän rakoon mustavalkoista ajattelutapaa kannattavat ihmiset ja puolueet iskevät, toitottaen epäreilua palkkausta vaikkei useimmilla ole mitään tietoa mitä vaatii esimerkiksi toimitusjohtajan työ. En haluaisi tässä alkaa puollustelemaan liiankin suuria palkkoja, mutta arvostelu ”musta tuntuu” periaatteilla ei vaan toimi.

Vaihtoehtona työnteolle on esimerkiksi taiteilijan ura, joka ei mielestäni ole kovinkaan vaativaa. Kukaan ei kerro minkalainen taide on oikeasti sitä oikeaa taidetta, vaan kaikilla näyttää olevan omat mieltymyksensä taiteen paremmuudesta ja ylipäätään taideteoksen onnistuneisuudesta. Taidekkin on mitä enenevässä määrin kaupallista, ja niitä taiteen lajeja joita on vaikea kaupallistaa pyritään saamaan valtion ja muiden organisaatioiden tukilistoille niiden kulttuuristen ansioiden perusteella. Toisinsanoen, onko oikein että taitelijan ammatin valittuaan valittaa, ettei ole rahaa? Miksi taiteen sitten ylipäätään pitäisi tuottaa? Ainahan voidaan väittää, että todellinen taide syntyy tuskasta, mutta sehän ei tietenkään ole totta. Onko taide sitten jotenkin erilainen asia kuin esimerkiksi tietokoneohjelman koodaaminen? Syntyykö paras koodikin kovassa paineessa, punaviini kännissä ja raha-asioiden sotkussa? Mielestäni hyviä taiteilijoita on entistä harvemmassa, eikä nykyistä ”piirsin viivan ruudukkoon ja sitten photarilla parit filtteri”-tyyppisiä taiteilijoita pitäisi edes taiteilijoiksi tituleerata.

Taiteeksi koetaan tällä hetkellä kaikki mitä jokin tyyppi on sattunut tekemään. Esimerkiksi televisiomainoksia pidetään jonkinlaisena taideteoksena, tai ainakin hyvin lähellä sitä. Itseasiassa taiteeksi luokitellaan useimmat installaatiot, patsaat ja performanssit, jotka suoranaisesti halveksuvat tavallisia kansalaisia. Tavallinen kansalainen katsoo kahta betonipaukkua ja yrittää selvittää itselleen miten ihmeessä tuokin voi olla taidetta ja samalla maksaa yhteiskunnalle muutaman tonnin. Taidetta tilaavat myös yritykset, vaikkapa yrityksen päämajan ala-aulaan. Eikö sekin raha olisi voitu käyttää edes osittain johonkin muuhun? Miksi taidetta pitää tukea?

Samaan aikaan, kun työväki työskentelee ja taiteilijat taiteilevat, työttömät eivät tee mitään. Työttömyyttä usein halveksutaan, eikä sitä suositella ensisijaiksesi ura vaihtoehdoksi. Jos työttömyyttä tosissaan haluttaisiin oikeasti kitkeä yhteiskunnasta pitäisi ymmärtää ajatus, ettei kaikkia edes kiinnosta työnteko. Kuitenkin, jos työnteko ei oikeasti kiinnosta, niin loppujen lopuksi yhteiskunnan antama tuki loppuu - vähäksi aikaa. Eikös työttömyyskorvauksen pitäisi tosissaan loppua joskus, jos tosissaan haluttaisiin ”ajaa” työttömät töihin? Jossain vaiheessa kansalaisen rahat loppuvat kokonaan ja kansalaista uhkaa henkilökohtainen konkurssi. Tällöin yhteiskunta jälleen ottaa kansalaisen huomaansa ja alkaa kustantamaan kansalaisen elämisen. Toisinsanoen Suomalaisessa yhteiskunnassa tuetaan, jos olet a) vähän pulassa (työtön) tai b) täysin hukassa. Siksi onkin helpompaa kännätä tuo välivaihe, jos näyttää ettei töitä mistään löydy. Tukeeko Suomi siis alkoholismia?

Tietenkin, jos mikään ei tunnu kiinnostavan, niin aina voi mennä kouluun! Koulussa voi opetella täyttä paskaa, josta seuraava työpotenttiaali on nolla. Toisaalta taas voit opiskella jotain teknistä tai hyvin kaupallista alaa, mutta mikään ei enää tänä päivänä takaa töiden löytymistä. Lisäksi opiskelijan olet oikeutettu varsin pieneen korvaukseen/opintotukeen. Onko siis todellakin niin, että kaikki opiskelu on hyväksi? Minusta ei. Esimerkiksi, kirjallisuutta ei ole kenenkään mitään järkeä opiskella. Tarkastellessa Suomen yliopistojen kirjallisuuden alan työllistymismainospuheita törmää ammatteihin: sisältöliiketoiminta, tiedottaminen ja kulttuurikirjoittaja. Onko totta, että aikuisille ihmisille tuotetaan yhteiskunnan rahoilla opinto-alaa, josta pitäisi valmistua kansalaisia kulttuurikirjoittajaksi? Lisäksi tuota sisältöliiketoiminta termiä viljellään jo aivan liikaa, kun se voi tarkoittaa vaikka mitä. Voitaisiin samalla kirjoittaa ammattivaihtoehdoiksi jotain vielä laveampia käsitteitä, kuten kulttuuriosaaja tai tiedotuksen asiantuntija, koska kukaan ei oikeasti tiedä mitä niillä oikeasti tarkoitetaan – jokaisella oma näkemys, kunhan asioita käsitellään tarpeiksi laveilla termeillä.

Kaiken kaikkiaan tilanne on siis paha, mutta onko se lopullisesti menetetty? Kyllä on. Ajatus yhteiskuntien globaalista kehittymisestä ajaa loppujen lopuksi isompiin ja isompiin yksiköihin, kuten jo nyt puhutaan ”New world orderista”. Kaiken ”olet erilainen” ja ”voit tehdä ihan mitä haluat, kunhan jaksat panostaa” propaganda aiheuttaa ihmisissä ristiriitaisia tuntemuksia. Toisaalta yhteiskunnalta tulee viestiä kaiken olevan mahdollista, mutta samaan aikaan kansalainen ei ymmärrä, ettei tietenkään oikeasti ole – ja ajautuu näin ajattelemaan, että kansalaisessa itsessään on jotain vikaa. Yhteiskunta, eli maailmanlaajuiset yritykset, eivät ole kiinnostuneita rivi kansalaisen mietteistä tai haaveista, mutta eivät uskalla/halua myöskään luopua idioottimaisesta työväestöstään. Samaan aikaan moinen työväen ”säästäminen” auttaa mahdollisten timanttien löydyttyä, elikkäs jos Kiinassa kasvaa aikamme uusin Einstein, niin Kiinan hallitus on kiiren vilkkaa kertomassa kuinka uusi Einstein on juuri Kiinan kansalainen ja kuinka Kiinan kasvatusmetodeilla ja muilla sosiaalisilla toimilla saadaan parhaat tulokset aikaiseksi.

Kiinasta tulevaan tiedotukseen on muutenkin suhtauduttava erittäin varauksellisesti, koska kansalaistan perusoikeuksia rajoittamalla ei voida ylläpitää avointa suhdetta myöskään ulkomaihin. Kiinalaisessa yhteiskunnassa tyypillinen nettisensuurikin on jo saanut täysin naurettavia mittasuhteita, joka näkyy sensuroitavien palveluiden listassakin johon kuuluvat osat Wikipediasta ja YouTubesta. Jos kuitenkin tarkastelee Kiinan sensuuria rationaalisesti, niin huomaa kuinka hieno systeemi se oikeasti on. Tavallista kansaa pidetään oikeasti ja peittelemättä arvottomana työväkenä, jonka arvo näkyy suoraan kansalaisen rahallisessa arvossa. Esimerkiksi Suomessahan ylläpidetään illuusiota yksilön vapaudesta, mutta ei tarvitse olla kovinkaan älykäs tajutakseen sen olevan vain huiputusta. Kiinalaisen ja vaikkapa Suomalaisen yhteiskunnan jäsenen ajatusmaailmatkin ovat jo lähtökohtaisesti erilaiset, koska siinä missä Suomessa tehdään itseä varten, niin Kiinassa tehdään yhteistä hyvää varten.

Suomalaisessa yhteiskunnassa tämä minä-keskeisyys on muutenkin mennyt aivan liian pitkälle ja sen saavuttaminen on hyvin helppoa. Periaatteessa tämä helppous aiheuttaa kummallisia kulissielämiä, joiden sisältö on täyttä paskaa. Kulissien sitten romahtaessa manataan, kuinka elämä ei olekkaan sitä mitä lehdessä luvattiin, vaikka hankittiin farmari Volvo, rivitalon pätkä ja (mikä tärkeintä) lapsi tai lapsia. Naimisiin menokin on suositeltavaa kulissielämässä, muttei pakollista. Kaikenkaikkiin näiden kulissin palasten saamisessa ei ole enää kysymys ansaitsemisesta tai säästeliäisyydestä, vaan pikemminkin lappujen täyttämisestä ja sohvakaluston valitsemisesta. Kulissielämään liittyvät juhlat ovat myös erittäin suositeltavia. Kaikenmaailman tuparit ja varpajaiset on vietettävä, vaikka sisimmässä tiedetäänkin ettei tästä mitään tule kuitenkaan. Kulissielämän aloittaminen ei ole enää edes iästä kiinni, vaan entistä nuoremmat pääsevät kulisseihin kiinni.

Kulissielämä ei normaalisti aiheuttaisi kuin äpärälapsia ja alkoholistuneita vanhempia, mutta Suomalaisen niin sanotun hyvinvointivaltion etuuksilla aikaansaadaan mittavia kuluja niin rahassa kuin henkisessäkin mittakaavassa. Etenkin jälkimmäisten tapausten korvaaminen ja korjaaminen on aikaa vievää ja kallista. Samalla henkisten hyvinvointipalveluiden saanti vaikeutuu niiltä, jotka niitä oikeasti tarvitsisivat – näin kuvioihin tulee mukaan avohoito. Avohoidossa sitten yritään selvittää, että mitä sitä oikein elämältään haluaa ja kuinka hankalaa sitä on enää saavuttaa, kun on se lapsikin. On muutoinkin vaikea nuorena tietää mitä elämältään oikein haluaa, mutta vielä enemmän mihin pystyy. Kuten aikaisemmin jo mainitsin, että Suomalainen yhteiskunta määrittelee melkolailla ne kriteerit joiden puitteissa sitten voi elämäänsä yrittää parsia kokoon. Toisin sanoen on ihan turha haaveilla ammateista, joihin kansalaisessa itsessään ei ole mitään taitoja tai edellytyksiä, etenkin kun yhteiskunta yrittää kieroilla kansalaisen tavoittelemaan täysin mahdottomia tavoitteita. Kansalaisen pitäisi (oman terveytensä ja ystäväpiirinkin vuoksi) tajuta, ettei kannata tuhlata voimavarojaan turhiin unelmiin vaan juhlistaa sitä viiden kilon painonpudotusta joulupyhien ämppäyksen jälkeen.

Avohoidon sijaan kansalainen voidaan myös turruttaa lääkkeillä, jotka ovatkin psykiatrian/psykologian suurin saavutus. Toisin sanoen psykiatrit/psykologit ovat apteekkareita, joiden ainoa tarkoitus on oikean lääkkeen valitseminen. Ja vielä lisäksi usein psykiatrit/psykologit mokaavat myös senkin. Tarkoitus olisi hoitaa masennusta, niin määrätään liikaa lääkkeitä tai vääriä lääkkeitä, joiden tulokset eivät ole toivotunmukaisia. Samaan aikaan lääkefirmat tahkovat rahaa ylihinnotelluilla lääkkeillä ja lääkkeitä suojaavilla patenteilla. Toisaalta lääkkeet ovat yhteiskunnan puolelta tarkasteltuna paras keino hoitaa kansalaisten henkistä hyvinvointia, koska pitkäkestoisista terapioista ei varmuudella ole apua. Lisäksi maallikoille on helpompi selvittää syy-seuraus-suhdetta tyyliin oireet 1 ja 2 ovat merkkejä psykoosista, joten lääke siihen on X. Lisäksi ketään ei kiinnosta missä kunnossa kansalainen on, kunhan kansalainen tekee tuottavaa työtä. Jos kuitenkin käy ilmi, että työkykyä laskee sairaus X, niin se kyetään saamaan juuri sen verran kuriin, että kansalainen pääsee takaisin sorvin ääreen.

Avohoito on siis kansalaisen pitämistä niin sanotusti löysässä hirressä, josta ei hyödy oikeasti kukaan – tai ehkä lääkefirmat. Samaan aikaan kansalainen tuntee olevansa huono ihminen, kun joutuu turvautumaan henkiseen hoitoon – ja yleensä vieläpä hyvin pitkäkestoiseen, kun esimerkiksi kasvain voidaan leikata kerralla pois. Löysän hirren sijaan voitaisiin asioista puhua sellaisina kuin ne oikeasti ovat, kuten ovatko kaikki ihmiset oikeasti saman arvoisia ja minkalaista elämää elää aivokuollut pitkäaikaispotilas. Samaan aikaan yhteiskunta tökkää sormensa jokapaikkaan. Esimerkiksi Oulussa ei vieläkään ole saatu selvitettyä vuoden takaisia raiskaustapauksia, ja silti halutaan lisätä valvontakameroita ihmisiä valvomaan. Yhteiskunta ja yritykset ovat koko ajan pelottelemalla mitä ihmeellisimmistä uhista, joita juuri sinulle tai läheisellesi voi tapahtua, jos et tee juuri kuin ohjeet määräävät. Ennen saattoi pelata ulkona koko päivän, eikä kukaan ollut jatkuvasti tivaamassa onko kaikki kunnossa. Nykyään vanhempien pitää jatkuvasti tietää mitä se oma jälkikasvu tekee tai on tekemättä – toisinsanoen näin evätään mahdollisuus seikkailuihin ja omien rajojen kokeiluun.

Yhteiskunta on muutenkin vaatimassa täysin idioottimaisia asioita kansalaisten noudetettavaksi, kuten baarien tupakointilaki ja kauppojen aukioloajat. Miksei luoteta ja hyväksytä, että aikuiset ihmiset ymmärtävät minkalaiseen paikkaan ovat tulleet ja pystyvät käyttäytymään sen mukaisesti. Ei kenenkään ole pakko olla töissä tai asiakkaana tupakansavuisessa kapakassa tai päättää oman kauppansa aukioloaikoja jonkin ennalta määrätyn lain mukaan. Samaan aikaan mediassa näyttää olevan kaikki sallittua. Televisiossa, lehdissä ja etenkin internetissä on järjettömät määrät täysin turhanpäiväistä paskaa. Miksi esimerkiksi Helsingin Sanomat ovat täynnä mainoksia? Luulisi, että olisi jotain oikeasti uutisarvoista kamaakin julkaistavaksi, mutta mitä enenevässä määrin Hesari on täynnä jonninjoutavia kulttuuriuutisia ja samaa sontaa Lähi-Idän kriisistä. Missä on journalistien ammattiylpeys ja halu tehdä jotain järkevää ja kyseenalaistavaa kirjoitusta, eikä tätä valmiiksi pureskeltua lööppikamaa.

Ketä kiinnostaa, jos joku näistä lööpeissä heiluvista rivijulkkiksista kuolee? Siinä missä aikaisemmin piti saavuttaa jotain tullakseen kuuluisaksi tai päästä lehtiin sun muuta, niin nykyään lehdet (ja muu media) on suurimmaksi osaksi täynnä täysin mitätöntä porukkaa, joilla ei oikeasti ole mitään sanottavaa. Internet on auttanut tässäkin asiassa, niin hyvässä kuin pahassakin. Eli, minunkin kaltaiset tyypit, joilla ei oikeasti ole sen suurempia viisauksia kerrottavana, pystyn julkaisemaan tekstiä, kuvaa, videota, mitä vain, koko maailman luettavaksi ja nähtäväksi. Blogitkin ovat jo saaneet uusia versioita, joista yhtenä esimerkkinä on Twitter. Mitä helkutin väliä sillä on, että kaikki saavat tietää, että juuri sinä juuri nyt olet katsonut jonkun elokuvan tai nähnyt ihan Stallonen näköisen jätkän. Hirvittää jo muutenkin tämä suomenkielen raiskaus (mitä varmaan itsekkin osaltani viljelen) mistä löytyy todisteita useimmista blogeista, mutta kun Twitter-tekstejä lukee alkaa tajuamaan, kuinka surkeassa tilanteessa oikeasti olemmekaan. Siinä missä ennen saattoi lukea ja kirjoittaa pitkiäkin tekstejä, niin nykyisin kaiken pitää olla mahdottoman nopeaa – ja, kuitenkin suuremmaksi osaksi täysin vailla sisältöä.

Rivijulkkikset sanovat usein, etteivät lue tai ainakaan vastaa epäkohteliaisiin palautteisiin. Täytyy olla valmis elämään melkoisessa kuplassa, jos ei kestä ottaa kritiikkiä vastaan. Kritiikistä oppii, aina. Vaikka kritiikki ei olisi edes aiheellista tai siinä suoranaisesti solvattaisiin tekijää, niin kaikenlaista kritiikkiä tulisi pystyä käsittelemään, ilman tätä ainaista mediassa itkemistä. Kaikesta huomaa kuinka hankalaa/mahdotonta on asoiden kritisoiminen. Etenkin, jos kritisoi yleisesti hyväksyttyjä tai jotain joka osuu poliisin, tekijänoikeuden haltioiden, Julkisen sanan neuvoston, tai muun sellaisen organisaatioon. Internetin pitäisi olla vapaa, mutta samaan aikaan blogikirjoituksistakin voi joutua vastaamaan oikeudessa. Toisinsanoen me kansalaiset emme päätä mikä on kunniaaluokkaavaa ja/tai kansanryhmää vastaan kiihottavaa tai mitään muutakaan, mutta saamme kyllä kärsiä nahoissamme, jos joku päättäjistämme ottaa asiasta herneen nenäänsä. Miksi juuri päättäjien mielipiteet hyvistä tavoista tai laillisuudesta ovat sitten jotenkin erilaisia meidän tavallisten kansalaisten mielipiteisiin verrattuna? Yksi ehdotettu kriteeri päättävien virkamiesten mielipiteiden paremmuudelle on koulutus ja työkokemus, mutta onko niillä oikeasti tämän päivän internet-yhteiskunnassa enää mitään merkitystä? Ei tietenkään! Siinä missä ennen oli oleellista osata käyttää esimerkiksi tietokonetta, jotta sai selvitettyä onko siellä laitonta materiaalia, niin nykyään jokainen jamppa osaa käyttää tietokonetta ja internettiä – usein helkutin paljon paremminkin kuin jotkin vanhat pamput, joissain virastoissa. Toisinsanoen, Suomessa päättäjät ovat koko ajan askeleen myöhässä, mutta ovat samalla päättämässä asioista, jotka vaikuttavat heitä edellä kävijöihin.

Kaikenkaikkiin siis aika outo tilanne, jossa lakeja ja sääntöjä säädellään innokkaasti, muttei oikeasti tiedetä lainkaan missä vaikkapa nykynuoriso menee. Esimerkiksi, jos Suomessa Henkilöä C ei saa julkisesti internetissä kritioisoida, niin kyllä nuoret tajuavat mennä muun maalaisille keskustelupalstoille (ja varmuuden vuoksi vaikkapa muutaman eri välityspalvelun kautta) tekemään täsmälleen samaa asiaa, mutta ilman pelkoa sakoista tai muusta sellaisesta. On ollut jo puhetta anonyymisyyden poistamisesta mielipidekirjoittelussa. Samaan aikaan Lex Nokian kaltaisia lakeja säädetään palvelemaan yritystä, jolla ei ole enää juuri mitään siteitä kotimaahansa Suomeen, vaan on enemmänkin vain ajan kysymys milloin pääkonttori siirretään pois Suomesta – ja kansalaisetkin huomaavat tämän hetkisen tilanteen, jossa Nokia on vain yksi jättimäinen, globaali firma, jolla ei ole enää mitään erikoista motivaatiota pysyä Suomessa. Jos nimettömän ja/tai nimimerkin ”takaa” kirjoittaminen keilletään, voidaankin kysyä mitä tapahtuu esimerkiksi avoimille keskusteluille aroista aiheista tai ihmisen leimaaminen hänen mielipiteidensä vuoksi?

Mielipiteitähän Suomessa ei muutenkaan saa kertoa, koska jotakuta henkilä tai tahoa kritisoimalla saa hyvinkin helposti syytteet kunnianluokkauksesta, vaikka joillakin julkisestikkin kritisoiduilla henkilöillä ei sitä kunniaa edes ole. Kunnia on kuitenkin asia, joka pitää ansaita, eikä sitä saa jostain lööppien kansista. Kriittisiä mielipiteitä ei myöskään saa imaista, koska ainainen syy on ettei kritisoija tiedä asiasta kaikkea. Esimerkiksi ydinvoiman kritisoijia syytetään tietämättömyydestä, mutta kuka sitten voi mitenkään tietää mistään aiheesta IHAN KAIKEN. Loppujen lopuksihan kukaan ei tiedä mistään asiasta kaikkea, joten jokatapauksessa aina voidaan mollata, ettei toinen tiedä asiasta sitä mitä toinen tietää. Ja, vielä mitäs sitten vaikkei tiedäkkään kaikkea? Useinhan kuulee sanottavan, että päätökset tehtiin niillä tiedoilla mitä oli saatavilla. No, miksei sitten kritiikkiä saa ilmaista niillä tiedoilla, jotka on saanut käsiinsä. Ja, mikä tekee toisen mielipiteen oikeaksi? Eikö se ole ihan yhtä oikein, vaikka jonkun mielestä ykkösen ja ykkösen summa olisi sata?

Työnantajat ovat saaneet osakseen paljon kritiikkiä ulosmitatuilta työntekijöiltä, mutta eikö työntekijöiden mielissä ole käynyt, ettei mikään työ oli ainaista. Miksi työntekijä olettaa, että työnantaja olisi jotenkin velvollinen pitämään työntekijää töissä vaikka mikä olisi? Luulisi olevan jokaisen työikäisen tiedossa, että kapitalismisessa kaupanteossa on järkevää ostaa halvalla ja myydä kalliilla, taikka teettä työt halpamaissa ja myydä ne mahdollisimman kalliiseen hintaan. Työntekijän pitää siis koko ajan olla valmis töiden loppumiseen ja/tai työpaikan vaihtumiseen. Nykyaikana ei voi enää olettaa, että kun on ollut jossain työpaikassa kaksikymmentävuotta, niin työnanatajalla olisi jokin kovempi velvollisuus pitää työntekijä töissä. Ajat muuttuvat, muutu mukana! Turha on itkeä, kuinka voittoa tekevän tuotantolaitoksen lakkauttaminen olisi jotenkin väärin tai laitonta. Yritys saa tehdä omilla laitoksillaan, irtaimistollaan, ja kaikella muullakin ihan niinkuin haluaa, eikä siinä ole työntekijällä nokankoputtamisia! On eri asia, kun työntekijä on työsuhteessa, jolloin työntekijälle kuuluu oikeuksia ja velvollisuuksi sekä esimerkiksi ammattiliittojen tarjoamat edut ja palvelut.

Kritiikistä osansa on myös saanut tasa-arvo keskusteluissa miesten ja naisten eriarvoisuus. Samalla, kun naiset väittävät etteivät he ole tasa-arvoisia miestin kanssa, eivät naiset ole innolla tekemässä tyypillisesti miehille kuuluvia töitä, kuten asfaltointityöt ja konetekniset työt. Naiset ovat innolla hakeutumassa lakimiehiksi ja lääkäreiksi, mutta jos puhutaan todellisesta tasa-arvosta, niin kaikki naiset olisi pakotettu armeijaankin. Totta on, että palkoissa on eroja, mutta eiköhän eroa selvitä hiukan naispuoleisen työntekijän riski esimerkiksi raskauteen. Samoin nainen on usein heiveröisempi ruumiinrakenteeltaan, kuin mies – jolloin fyysistä voimaa vaativat työt eivät voi millään toteutua niin nopeasti kuin jos fyysisesti vahva miespuoleinen henkilö tekisi saman työn. Poikkeuksiakin toki on, mutta jos tasa-arvoa aletaan heitellä liian ylimalkaisesti ja heikoilla perusteilla, niin samalla voisi kysyä miksei tasa-arvoa viedä loppuun saakka. Toisinsanoen sukupuolten välisestä tasa-arvosta puhuttaessa kiinnitetään aivan liikaa huomioita naisen näkökulmaan ja samalla viljellään sanontaa ”Naisen euro on 80 senttiä.”, joka sekin on täyttä paskaa.