Kirjoitus 2

Ehkäpä tätä ei kukaan koskaan lue, muttei sillä väliä. Kirjoitan tämän itseäni varten.

Tarinani alkaa helteisenä kesäiltana, jolloin vaatteet liimautuvat vartaloon kiinni. Oli tukahduttavan kuuma, enkä päässyt vilvoittelemaan edes asuntoni suihkuun, koska remontti oli kesken. Remontti oli alkanut jo viikkoja sitten, eikä loppua näy vieläkään.

Turhaudun ja poistun asunnosta. Olen menossa uimarannalle, jonne onneksi on vain lyhyt matka. Ja onnekseni vieläpä linja-auto sattuu kohdalleni, johon hyppään kyytiin. Matka rannalle alkaa, joten minulla on nyt hetki aikaa kertoa hieman itsestäni. Olen turhautunut nuorimies, asun yliopistokaupungissa, joka vilisee opiskelijoita. Jos kysyt miksi tai mihin olen turhautunut voin vastata, että itseeni. Kerron myöhemmin lisää, koska linja-auto pysähtyy ja minä hyppään ulos.

Ranta on aina kesäisin täynnä ihmisiä, niin myös tänään. Kestää aikansa, kunnes löydän oman tilani sopivassa varjossa. Piilotan avaimeni, lompakkoni ja kelloni pyyhkeen alle. Olen valmis juoksemaan vilvoittamaan veteen, kunnes kuulen tutun äänen. Ääni kuuluu opiskelijalle – kuinkas muuten, mutta erikoiselle opiskelijalle. Erikoiselle, koska hän on ainoa opiskelija, jonka minä tunnen. Opiskelija huutaa nimenä toistuvasti, kunnes käännän pääni opiskelijaan päin. Opiskelija huomaa minun huomaavan hänet ja loihtii kasvoilleen hymyn, joka saisi kylmät väreet kenen tahansa selkään. Opiskelija ei ole kaunis. Hitto, opiskelija on ruma, mutta kun rumuuden ohi pääsee löytää hyvän ihmisen. Opiskelija juoksee luokseni ja kertoo kuinka on löytänyt poikakaverin. Kaikki oli tapahtunut viimeviikkoisilla juhlilla jossain yliopiston opiskelijajuhlilla. Esitän kiinnostunutta vaikka aaltoileva vesi tuntuu huutavan minulle. Lopulta opiskelija pääsee kertomuksensa loppuun. Heitän opiskelijalle hyvästit, vaikka selvästikkin juttua olisi vielä riittänyt.

En malta enää mieltäni, vaan juoksen kohti ranta-aaltoja. Pääsen veteen ja tunnen sen viilentävän vaikutuksen. Tämä kesä on vasta puolessa välissä, mutta sitä voi jo nyt siteerata ”vuosikymmenen kesäksi”. Kesä on tarjonnut helle lukemia joka ikinen päivä, eikä tämä päivä ole mitenkään erilainen. Käännän katseeni rannalla oleviin ihmisiin. Ihmisiä on satoja. Tämä ranta ei aina ole ollut näin suosittu. Muistan, kun kävin täällä ensimmäisen kerran isäni kanssa, kun olin vielä pieni poika. Silloin rannalla kävi vain muutamia ihmisiä. Isänikin kehui paikka keitaaksi, joka oli vain harvojen tiedossa. Ei tietenkään kestänyt pitkään, kun rannalla löysi yhä useampi. Lopulta ranta oli muuttunut harvojen huvista ruuhkaiseksi turistirysäksi. En mieti hetkeen mitään, vaan keskityn kellumaan vedessä.

Palaan pyyhkeelleni. Viereeni on ilmestynyt perhe meluavine lapsineen. Lapset haluavat vanhempien katsovan heitä heidän tehdessään kaikkea mahdollista, mitä vaan rantahiekasta voi muovata. Hetkessä lapset tekevät hiekasta taloja, teitä, pyramideja, ja mitä vaan ikinä keksivät. Perheen vanhempien alun into hiipuu. Samoin minun. Valmistaudun lähtemään, kun lapset rakentavat hiekasta jotain talon näköistä, ja huutava vanhempia katsomaan rakennelmaa. Kaivan esineeni pyyhkeen alta, laskostan pyyhkeen kassiini ja lähden kulkemaan kohti linja-auto pysäkkiä.

Aikataulun mukaan seuraavaan linja-autoon on vielä muutama hetki aikaa, joten minulla on aikaa kertoa itsestäni lisää. Turhauduin itseeni, koska tunnen olevani velkaa kaikesta jollekulle. Mielessäni herää kysymyksiä: miksi minä ja mitä minun tulisi tehdä. Vanhempani takasivat minulla hyvän elintason, mutta se ei silti tarkoita, että olisin heille velkaa. Haluan elää oman elämäni, enkä olla riippuvainen vanhempieni tuomasta varallisuudesta. Linja-auto saapuu. Palatkaamme tähän asiaan myöhemmin.

Nukahdan linja-autoon. Havahdun vasta kaupungin laitamilla. Tämä uinahdukseni on koko tarinani lähtökohta. Poistun linja-autosta. Aikatalulujen mukaan seuraavaan linja-autoon menee tämän pysäkin kautta vasta iltapäivällä. Nyt on keskipäivä, joten minulla on muutama tunti aikaa tuhlattavana. Katselen ympärilleni; olen kaupungin laitamilla sijaitsevalla alueella, jossa on paljon vuokra-asuntoja ja räkäisiä lähikuppiloita. Tämä paikka on minulle entuudestaan tuntematon, ja tunnen oloni hieman turvattomaksi. Lähden kävelemään kohti suurtaa tiilirakennusta, jossa toimii ilmeisesti kirjasto, nuorisotalo ja kirpputori. Valitsen kirpputorin.

Kirpputori on tunkkainen ja täynnä erilaisia esineitä, joissa roikkuu pieniä keltaisia hintalappuja. Tervehdin myyjiä ja lähden selailemaan tavaroita. Rihkamaa ja arvottomia helyjä löytyy yllinkyllin, mutta yksi esine kiinnitti huomioni. Vanha ja pölyttynyt taskukello, jossa on tyylikäs kukkakuvio. Hinta oli kohtuullinen, joten kaupat tehtiin. Kello taskussani siirryn kirjastoon hiljaiseen nurkkaan, ja kiitän onneani ilmastoinnisti. Erot kirpputorin tunkkaisuuden, ulkoilman helteen ja kirjaston viileyden välillä ovat suuria. Kaivan kellon taskustani tarkkaillakseni sitä tarkemmin. Kukkakuvio osoittautuu tarkasteltaessa taidokkaaksi kaiverrukseksi, jossa on kuvatta liljoja ja kieloja. Toiveikkaana väännän kellon koneiston vireeseen. Kellon käynti on tasaista ja varmaa, vaikka ikää kellolla on varmasti useita vuosia.