Kirjoitus 1

Keitän kahvia ja avaan aamunlehden aivan kuin aamu olisi tavallinen. Sitä se ei kuitenkaan ollut. Heräsin yöllä hiestä märkänä, enkä sen jälkeen saanut unta. Kello on nyt puoli viisi ja kahvinkeitin pulpattaa iloisesti. Lehdessä ei ole varsinaisesti mitään uutta. Huomiselle luvataan sateista säätä ja kovaa tuulta, eli Suomessa on kesä.

Kahvin juonnin jälkeen heitän lehden pois käsistäni. Kahvin virkistämänä riisuudun ja menen suihkuun. Suihku tuleekin tarpeeseen, koska en ole kuurannut itseäni puhtaaksi aikoihin. Nyt saippuaa kuluu ja se kirvelee silmissä. Hankaan saippuaa ihooni niin lujaa, että iho alkaa punoittaa. Saippuan huuhtelun jälkeen olen puhdas, mutta ihoa kirvelee. Nousen pois suihkusta vain huomatakseni, että ihoni on todella punainen. Punaisien läiskien lisäksi ihollani on kaksi erityisen pahan näköistä kohtaa, joista iho kuoriutuu. Asialla tulee tehdä jotain, ennen kuin luon nahkana kokonaan. Pyyhkeeseen jää punaisia jälkiä verestävästä ja kuivasta ihostani. Kipu yltyy, kun puen ylleni – tekokuidut ja huono iho eivät todellakaan sovi yhteen!

Suihkun ja pukeutumisen jälkeen on aika napata avaimet mukaan ja lähteä kohti ulko-ovea. Sade piiskaa kasvojani, kun avaan oven. Tuuli on jo yltynyt, ja joudun työntämään voimalla oven takaisin kiinni. Seison ulkona kaivamassa aamun ensimmäistä tupakkaa taskuistani, kun kuulen kimeän äänen. Käännyn hätkähtäen äänen suuntaan, mutta huonon ilman vuoksi en näe mitään. Asetan tupakan takaisin askiin, ja askin takaisin taskuun. Yritän vielä siristää silmiäni, että näkisin mistä ääni on peräisin. Samassa näen varjon liikkuvan nopeasti poispäin. Minä hätkähdän. Palaan nykyhetkeen nopeasti ja pinkaisen varjon menosuuntaan. Olen kuitenkin auttamattomasti myöhässä, koska varjo on kadonnut. Käytän seuraavat minuutit etsien katseellani jotain normaalista poikkeavaa, mutta kuitenkin turhaan. Tämmöinen ärsyttää minua suunnattomasti, mutta on jo aika jatkaa matkaa. Lähden astelemaan pääkatua pitkin.

Jos joku näkisi minut nyt ensimmäistä kertaa voisi näkijä kuvailla minua jotenkin näin; tumma puku, ripeä askel ja silmälasit. Minä voisin kuvailla itseäni näin; muutaman kuukauden yli kolmenkymmenen vuoden ikäinen keskivertokansalainen. En usko, että eroan suomalaisen miehen stereotyyppisestä kuvasta juurikaan. Omat pienet vikani olen tiedostanut, mutta niiden kitkemiseen menee vielä oma aikansa. Vioistani lisää tuonnempana.

Pääkadulla on tähän aikaan vielä hiljaista. Siellä täällä liikkuu juopuneita etsimässä suojaa sateelta ja juoksijoita aamulenkillä. En juuri kiinnitä huomiota vastaantuleviin ihmisiin, vaan keskityn kävelemään, tällä kertaa myötätuuleen, kohti kaupungintaloa. Kaupungintalon vieressä on kioski, joka on auki aina. Itse asiassa kioski on nimeltään 24/7. Kioskin työntekijät ovat minulla hyvässä muistissa, koska käyn 24/7 usein. Joskus käyn kaksi tai kolme kertaa päivässä. Minun on vaikeaa asioida suurissa kapoissa, koska ostaminen käy ahdistavaksi.

Kioskin valot näkyvät jo. Kioskin ulkopuolella seisoo kaksi miestä tupakoimassa. Lähestyessäni miehet kiinnittävät huomionsa minuun. Minä vilkaisen miehiä ohimennen, kun avaan kioskin oven ja astun sisään. Miehet ovat kookkaita ja vakavia. Kioskin sisällä on kuuma, joten nappaan ostokseni pikaisesti. Ostoksiini kuuluu tupakkaa, päivänlehti ja purukumia. Kassaneiti väläyttää tekopirteän hymyn, johon vastaan samanlaisella hymähdyksellä. Tilanne on koominen, koska molemmat tekevät asiat pakon sanelemina ja ankeina. Tuloksena syntyy peiteltyä ärsyyntymistä, jota ei kuitenkaan parane näyttää ulospäin.

Ostokset maksettuna heitän hyvästit ja poistun. Miehet ovat jo kävelemässä kioskista poispäin, kunnes huomaavat minun tulleen ulos. Miesten välille kehkeytyy pientä kinaa, jonka jälkeen molemmat hiljenevät ja katsovat minuun. Yritän olla huomaamatta miehiä. Kävelen pääkadun risteykseen, josta tarkoitukseni on jatkaa matkaa linja-autoasemalle. Pääsen risteykseen asti, kun käänny vielä kertaalleen katsomaan taakseni. Miehiä ei näy. Ajatukseni risteilevät ympäriinsä, enkä tiedä kuvittelenko olemattomia vai tarkkaillaanko minua.

Sade on vähentynyt. Nyt taivaalta tulee enää muutamia pisaroita harvakseltaan. Tuuli on edelleen navakkaa. Sytytän savukkeen. Ajatukseni karkailevat. Tunnen kuinka tuuli puhaltaa kylmästi, mutta ajatuksissani en suuntaa koti kohden vaan kävelen suoraa tietä eteenpäin. Muutamia minuutteja käveltyäni saavun esikaupunkialueelle, jossa on rivi- ja luhtitaloja. En tunne täältä ketään, enkä ole täällä ennen käynyt. Kävelen eteenpäin, kunnes eteeni astuvat samaiset miehet kioskilta. Pelästyn ja pysähdyn. Toinen miehistä astuu eteenpäin ja sanoo: ”Mitä sinä täältä etsit?”. En tiedä mitä pitäisi vastata, joten tokaisen: ”Ja mitähän se teille kuuluu?”. Yritän saada ääneeni itsevarmuutta, mutta kuitenkin siinä pahasti epäonnistuen. Myös miehet huomaavat sen. He vaihtavat katseen, joka toimii kuin jonkinlaisena merkkinä tulevasta. Toisen miehen astuessa lähemmäs huomaan puukon. Molemmat miehet seisovat uhmakkaana edessäni. ”Hei kaverit, mitä te nyt?!” kysyn samalla, kun otan peruutusaskeleen. Valmistaudun pakenemaan. Näen mielessäni itseni juoksemassa sateista tietä kotia kohden miehet perässäni. Kun olen säntäämässä pakoon toinen miehistä tarttuu minuun kiinni. Puukolla varustautunut mies työntää puukon kurkulleni. Tunnen kylmän metallin kurkullani ja panikoidun. Kyyneleet valuvat poskilleni, kun rukoilen miehiä päästämään minut irti. Mutta miehet eivät kuuntele.

Hetkessä minut kampataan maahan. ”Onko mitään viimeisiä sanoja ennen kuin viillän sun kurkun?!” huutaa toinen miehistä. En saa sanaa suustani, enkä tiedä enää kuinka selviäisin. Onko tämä loppuni? On niin paljon asioita, joita en koskaan tehnyt. Mies nauraa kovaan ääneen. Toisen miehen kuristaessa minua tunnen vihlovan piston kyljessäni. Puukko on onnekseni terävä. Kadulle pulppuaa verta. Veri sekoittuu sadeveteen ja huuhtoutuu sen mukana viemäriin. Samassa tunnen toisen piston rinnassani. Puukko rikkoo jälleen verisuoni. Tunnen voimieni hiipuvan. Miehet katsovat minua ja nauravat. Puukko jää kiinni rintaani, kun miehet poistuvat. Äänet hiljentyvät ja hahmot sumenevat. Menetän tajuntani.